KIRKONPALVELIJA KIRKON TYÖN
KOKONAISUUDESSA

1. Johdanto

Mikä mies Suntio eli Suntia on?

"Mikä mies Suntio eli Suntia on?" Näin kysyi päätoimittaja, professori Yrjö Koskinen Kirjallisessa Kuukauslehdessään 136 vuotta sitten, kesäkuussa 1868. Tätä samaa pohdin tässä Kirkonpalvelijoiden opinto- ja koulutuspäivien juhlaesitelmässä. Mikä mies suntio on? Nykytilanteeseen sovitettuna tuo kysymys kuuluisi paremmin: Millainen on kirkonpalvelija kirkon työn kokonaisuudessa

Tarkastelen kysymystä ensinnä historian näkökulmasta. Tällöin joudun keskittymään nimenomaan suntion virkaan. Sen jälkeen käsittelen aihetta nykyajan seurakuntatyöstä ja sen haasteista käsin. Tällöin tarkastelu laajenee erilaisia virkoja ja tehtäviä käsittävään kirkonpalveluskuntaan. Lopuksi nostan esille joitakin näkökohtia kirkonpalvelijasta tulevaisuuden kirkossa.

2. Historia

Kirkonpalvelustyön raamatulliset juuret

Piispa Eino Sormusella on ollut sangen suuri merkitys kirkkomme kirkonpalvelustyön kehittämisessä, on sitten kyse vaikkapa koulutuksesta tai tänään juhlivan yhdistyksen Kirkonpalvelijat ry:n perustamisvaiheista. Hän toimitti 50 vuotta sitten Kuopiossa pidetyn kirkonpalvelijoiden kurssin luentojen pohjalta käsikirjan Jumalan huoneen vartijana. Tässä kirjassa Sormunen esittelee kirkonpalvelijan Vanhan testamentin leviittojen eli leeviläisten seuraajana.

Leeviläisten virkatoimiin kuului lähinnä viisi tehtävää. Niillä on ollut varsin merkittävä vaikutus kirkonpalvelijan tehtäviin kaikkina aikoina, osittain nykyaikaan saakka. Kirkonpalvelustyöllä on raamatulliset juuret.

Ensinnä leeviläisten tehtäviin kuului toimia temppelin ovenvartijana (1 Aik. 9:24). Tehtävä sisälsi ovien avaamisen ja sulkemisen, siisteyden ja järjestyksen ylläpitämisen sekä esipihojen puhdistamisen. Toiseksi leeviläisten tehtävänä oli huolehtia temppelin taloudenhoidosta (1 Aik. 9:26). Veroina ja lahjoina temppeliin kertyi kalleuksia ja tuhansiin nousevan henkilöstön elatus ja temppelin talouden ylläpitäminen oli vaativa tehtävä. Kolmanneksi leeviläiset toimivat alttariapulaisina (1 Aik. 9:28). Esimerkiksi 4 Moos. 4. luvussa kuvataan yksityiskohtaisesti, miten paljon tehtävää taukoamaton uhripalvelus asetti leeviläisille. Seitsenhaaraisen kynttilän hoitaminen oli heidän tärkeimpiä toimiaan. Neljänneksi leeviläisten tehtävänä oli toimia veisaajina (1 Aik. 9:33). Vanhan testamentin virsikirja, Psalmit, välittävät monipuolisen kuvan temppeliveisuun runsaudesta. Viidenneksi leeviläisten tehtävänä oli opettaa kansalle lakia (Neh. 8:7) sekä tehtäviin kuului hoitaa oikeudenkäyttöä (1 Aik. 26:29).

Kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina leeviläisten kirkonpalvelustehtävät jakautuivat uudella tavalla. Marttyyrikirkon aikana olivat jumalanpalvelukset salaisia ja ovenvartijoina toimi luotettavia diakoneja. Kun vuoden 500 paikkeilla kirkonkellot alkoivat tulla käyttöön, ovenvartijoista tuli kellonsoittajia. Keskiajalla tämä tehtävä siirtyi esilaulajille eli kanttoreille. Omaisuuden hoitaminen siirtyi aluksi diakoneille. He toimivat myös alttariapulaisina rakkaudenaterioilla ja ehtoollisen vietossa. Veisuuseen ottivat alkuseurakunnassa osaa kaikki, mutta katolisen kirkon muodostuessa yhteislaulu säilyi vain luostarikirkoissa. Muualla veisuu jäi nuorten pappien, kuoripappien ja kuoripoikien tehtäväksi. Kasteopetus oli aluksi diakonien osana, mutta sai myöhemmin muunlaiset muodot.

Suntion viran kehitys

Kirkonpalvelijan tehtävät siis ajan myötä muuttuivat, vaikka tietyt perustehtävät ovat säilyneet. omassa traditiossamme ja suntion viran kehityksessä. Kansatieteilijät ja kielentutkijat katsovat suntion nimen johtuneen slaavilaisten kielten oikeudenjakajaa ja tuomaria merkitsevästä sanasta. Muinaissuomalaiset tarkoittivat suntiolla tuomarin tehtäviä hoitavaa miestä, joka nautti muiden luottamusta ja jolla oli taito erottaa oikea väärästä. Hän oli kansan keskuudestaan valitsema pitäjäntuomari, jota tarvittiin selvittämään riita-asioita. Kun maa 1400-luvulla jaettiin oikeudenhoitoa varten kihlakuntiin (häradeihin), nimitettiin niitä varten tuomarit (domare) kansaa kuulematta. Näin talonpoikien valitsemat suntiot menettivät vähitellen tehtävänsä.

Nimitys jäi kuitenkin käyttöön ja siirtyi kirkollisen luottamusmiehen nimeksi. Seurakunnalla oli tavallisesti kaksi luottamusmiestä (kyrkiovärjande, kirkonpalvelija tai kyrkiovärd, kirkonisäntä). Suntio oli toinen heistä ja toimi kirkonvartijana ja kirkon omaisuuden hoitajana. Suntio oli siis seurakunnassakin alkuaan korkea luottamushenkilö, kirkonisäntä.

Kirkkoherran palvelijana ja apulaisena oli lukkari, joka toimi nimensä mukaisesti mm. kellonsoittajana (klockare). Hän oli papin apuna jumalanpalveluksessa ja hänen hallussaan olivat kirkon avaimet ja kynttilät. Hän kantoi myös kolehdin ja herätteli uneen vaipuneet sanankuulijat. Sen vuoksi häntä kutsuttiin joskus unilukkariksi. Hän huolehti myös kirkon siivoamisesta, alttarin vaatettamisesta, kynttilöiden sytyttämisestä, vihkiveden tuomisesta jne. Lukkaria pidettiin alun perin nimenomaan papin henkilökohtaisena apulaisena. Tehtäviin kuului papin saunan lämmitystä, virkatalon syystöitä, syysteurastuksesta huolehtimista ja jopa pappilan juhlaoluen panoa. Täältä lieneekin peräisin sananlasku "lukkari on papin plakkari ja lukkarin muori on papin plakkarin fuori" tai "lukkari, papin passari".

Lukkarin asemassa tapahtui kuitenkin 1600-luvulla merkittävä käänne. Hänelle uskottiin silloin lasten opettaminen ja virsilaulun johtaminen. Lukkarilta vaadittiin nyt enemmän kuin ennen, minkä vuoksi myös hänen palkkansa parani. Lukkarin aseman kohoaminen johti puolestaan suntion tehtävien muuttumiseen, sillä monet lukkarin velvollisuudet siirtyivät vähitellen hänelle. Suntiosta tuli kirkonvartija eli vähtäri tai vehtari (väktare), jolle kuului järjestyksen ylläpitäminen, mutta myös monet palvelutehtävät. Hän sai tehtävikseen mm. kolehdin kannon ja unilukkarin eli väkkärin (väckare) velvollisuudet.

Luottamusmies-suntiosta oli siis aikojen saatossa tullut kirkonvartija-suntio. Tehtävä ei ollut aina kiitollinen, sillä siihen liittyi kirkkokurin ylläpitämisvelvollisuuksia. Entisten yleisluottamusta nauttivien talollisten asemesta valittiinkin suntioksi usein entisiä sotilaita tai muita köyhiä ja karskeja järjestyksen ylläpitoon luontuvia miehiä. He eivät enää olleet seurakunnan luottamusmiehiä, vaan toimihenkilöitä, joille palkkakin saatettiin ottaa .jalkapuusta päästämisrahoista., kuten Maskussa sovittiin 1669. Muuten suntion palkkaus muodostui yleensä viljakapasta taloa kohden. Luottamusta osoitti se, että tämän palkan lisäksi suntio sai toisinaan vapaaehtoisia lahjoja viljapalkan lisäksi. Tosin paikkakunnittain tilanne vaihteli, esimerkiksi Nivalassa vielä 1900-luvun alkupuolella suntio kantoi joulukirkossa toisen haavin itselleen. Tulos oli joskus niin runsas, että suntion piti välillä käydä sakastissa tyhjentämässä kukkaro. Mutta useimmiten kyse oli perin arkisesta työstä. Suntion tuli pitää silmällä niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana nukkuivat, juorusivat, menivät ulos kirkosta, seisoskelivat ulkona ja juopottelivat. Hänen velvollisuuksiinsa kuului panna rikolliset jalkapuuhun. Halikosta tiedetään, että hänen tehtäviinsä kuului tuoda piiskat eli raipat kirkon ovelle. Tehtävistä johtuen suntiota helposti halveksittiin. Muun muassa Houtskarin piispantarkastuksessa 1709 varoitettiin seurakuntalaisia pilkkaamasta väkkäriä. Pilkkatieto suntion pätevyysvaatimuksista kiersi suusta suuhun: hänen oli osattava potkaista koiraa yhtaikaa molemmin jaloin. Koirien kirkosta karkottaminen kuuluikin suntion velvollisuuksiin.

Lukkarin virka muuttui jälleen 1800-luvulla. Lukkari oli ollut pääasiallisesti esilaulaja ja lasten opettaja, joskus myös välskäri, rokottaja, postinkantaja ja seurakuntalaisten asiamies. Nyt kirkkoihin alkoi ilmestyä urkuja ja lukkarista tuli kanttori-urkuri. Ennen hän oli johtanut veisuuta lukkarin penkistä kirkon edestä, mutta nyt hänen oli siirryttävä urkuparvelle kirkon takaosaan. Esilaulajan lisäksi hänen piti osata soittaa urkuja ja johtaa myös kuoroa. Kun kansakoulut vähensivät hänen opetustehtäväänsä, muuttui lukkari kirkkomuusikoksi.

Suntion tehtävät puolestaan vakiintuivat. Niihin liitettiin jälleen aiemmin lukkarille kuuluneita tehtäviä, muun muassa lasten kuulustelu kinkereillä. Sananparsi Rääkkylästä toteaakin: "Myö papit, sano suntijo ku kylänlukusissa ruuvale ruvettiin". Vanha vuoden 1686 kirkkolaki tunsi kirkonpalvelijoista vain lukkarin, mutta vuoden 1869 kirkkolaki tunsi myös kanttorin ja urkunistin sekä kirkonvartijan, kellonsoittajan ja haudankaivajan. Useimmiten sama henkilö hoiti näitä kaikkia tehtäviä. Näin vähitellen suntion virka oli muotoutunut. Esimerkkinä käy Jyväskylän pitäjänkokouksen päätökset suntion tehtävistä 1800-luvun puolivälistä. Suntion tulee pitää kirkko siistinä, olla papistolle apuna jumalanpalveluksissa, toimia haudankaivajana, pitää huolta haudoista, kantaa kolehti, lakaista kirkko kerran viikossa, johdattaa kirkon pesua, lapioida tiet kirkkoon ja haudalle, seurata papistoa ja lukkaria lukusilla, olla apuna rippi- ja laiskankoulussa, sulkea ja avata kirkon ovet sekä soittaa kirkonkelloilla aamukellot, yhteensoitto ja läppääminen. Nämä tehtävät ovat pääosin säilyneet tavalla tai toisella kirkonpalvelijoiden hoidossa yhä edelleen.

Kirkonpalvelustyön syvät juuret

Edellä kuvaamani historia osoittaa, että kirkonpalvelustyöllä on syvät juuret. Kirkonpalvelijaa on tarvittu jo Vanhan testamentin ajoista lähtien. Yllättävästi monet vanhan liiton ajan tehtävistä ovat edelleen uuden liiton kirkonpalvelijoiden työnkuvassa. Ne ovat siis säilyneet vuosituhansien ajan, vaikka moni asia on muuttunutkin. Erityisesti sotienjälkeinen aika merkitsi perinteisen kirkon työn muuttumista. Uudet työmuodot ja sen myötä uudet työntekijäryhmät tulivat osaksi seurakuntien elämää. Toimintaedellytysten kasvu mahdollisti muutoksen ja merkitsi samalla myös toimitilojen, koulutuksen, työvälineiden ja -menetelmien ajanmukaistumista.

Kirkonpalvelijan merkitystä kirkon työn kokonaisuudessa vahvistaa tieto siitä, että usein suntion virka periytyi kauan samassa suvussa. Historiasta tunnetaan tietyn suvun hoitaneen saman seurakunnan kirkonpalvelijan virkaa jopa lähes parinsadan vuoden ajan. Usein voi todeta kirkonpalvelijoiden olleen myös syvästi kirkon uskon sisäistäneitä ja siihen sitoutuneita työntekijöitä. Nimensä mukaan he ovat olleet kirkon palvelijoita ja hoitaneet omalla tavallaan myös kirkon hengellistä tehtävää, olkoonkin, että anttolalainen sananlasku sanoo, että "suntion rengin kaima on viimeinen mies hengellistä säätyä".

Suntion historia kertoo vaiheista luottamusmiehestä seurakunnan työntekijäksi. Tämä kaikki puhuu siitä, että kirkonpalvelijalla on ollut oma korvaamaton paikkansa kirkon työn kokonaisuudessa.

3. Nykyisyys

Kirkonpalvelija nykypäivän kirkossa

Mikä on kirkonpalvelijan merkitys nykypäivän kirkon työn kokonaisuudessa?

Nykyisin noin 22 000 kirkon työntekijästä yli 8 000 toimii hautausmaa-, kiinteistö- ja kirkonpalvelustyössä. Vuosityövoimaksi muutettuna näissä tehtävissä toimii kolmannes kirkon työvoimasta. Myös ammattikunnan sukupuolijakauma on muuttunut radikaalisti. Alussa mainitsemani Yrjö Koskisen kysymys "mikä mies suntio on" ei ole enää relevantti, sillä kirkonpalvelijoista kaksi kolmasosaa on naisia.

Kirkon noin 1200 virka- tai tehtävänimikkeestä lukuisia sisältyy juuri väljästi ymmärrettynä kirkonpalvelustyöhön. Ammatillinen kirjo on laaja. Perinteisistä suntion ja haudankaivajan tehtävistä kenttä ulottuu kiinteistö-, puisto- ja hautausmaa-alan sekä ruokahuollon ammattilaisiin. Myös yksittäisen työntekijän tehtävänkuva vaihtelee runsaasti seurakunnasta toiseen jo yksin seurakuntien koosta riippuen.

Kirkonpalvelijan työ seurakuntatyön kokonaisuudessa on moniulotteinen ja tietyssä mielessä jännitteinen. Hänen roolinsa työyhteisössä on poikkeuksellinen. Hänen työnsä sisältää yhtä hyvin kouriintuntuvaa ja joskus voimia vaativaa käytännön työtä kuin työskentelyä kenties vieraammalta tuntuvassa sanojen ja kokemusten maailmassa. Yhtäältä on siis kirkon hengellinen, sanoilla vaikeasti kuvattava ulottuvuus. Toisaalta on maallinen, hyvin käytännöllinen ja suorastaan arkinen työn ulottuvuus. Oman jännitteen luovat tavalliset arjen rutiinit ja työn ainutkertaisuus seurakuntalaisten näkökulmasta. Kirkonpalvelijan työtehtäville on ominaista yhtäältä yksinäisyydessä tapahtuva työskentely sekä toisaalta yhteistyö eri sektoreilla toimivien työtovereiden kanssa. Jo tämä välähdys paljastaa, miten monipuolista ammattipätevyyttä kirkonpalvelija tarvitsee. Kiinteistöjen, tilojen, hautausmaan hoito, ruokapalvelujen järjestäminen vaativat ammattitaitoa. Samalla hänen työnsä vaatii palvelualan ammattiosaamista ja jopa aivan erityistä lähimmäisyyttä. Hänen tulisi olla perillä myös kirkon uskon sanomasta.

Kirkonpalvelija seurakuntalaisen kohtaajana

Erityisesti haluan korostaa kirkonpalvelustyön merkitystä seurakuntalaisten kohtaamisessa. Tästä on paljon puhuttu, mutta koskaan sitä ei liikaa pidetä esillä. Mielenkiintoisella tavalla juuri tämä näkökohta kirkonpalvelijan työssä nostetaan esille jokaisessa kolmessa kirkonpalvelijan opaskirjassa. Lauri Halla kirjoitti viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Jumalan -huoneen vartijana: "Monet tulevat ... etsimään sielullensa rauhaa, ehkä äsken koetun vastoinkäymisen ja suuren surun vallassa herkällä mielellä, odottavina ja vastaanottavina. Silloin huomataan pienimmätkin häiritsevät tekijät. Siksi on kirkonpalvelijan oltava aralla, pyhällä mielellä. Hän toimittaa arvokasta, pyhää temppelipalvelusta Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä".

Seuraavassa, kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneessä Kirkonpalvelijan opaskirjassa asiasta kirjoittivat sekä Reijo Mattila että Kai Vahtola. Mattilan mukaan "kirkonpalvelija on seurakunnassa tärkeällä paikalla, eräänlaisessa etuvartiossa. Monesti juuri hänet kohdataan ensimmäisenä, ratkaisevalla hetkellä, surun kohdattua tai silloin kun tahdotaan hiljentyä läheisen ihmisen muiston äärellä hautausmaan hiljaisuudessa. Meistä kirkon työntekijöistä, meidän käyttäytymisestämme ihmiset saavat kuvan seurakunnasta. Myönteiset kokemukset rohkaisevat arkoja, epävarmoja ja etsiviä. Kielteiset kokemukset vieraannuttavat ja estävät itse evankeliumin etenemisen".

Vahtola puolestaan kirjoittaa: "Kirkonpalvelijan keskeisimpiä tehtäviä on jumalanpalveluksiin ja kirkon muihin tilaisuuksiin tulevien seurakuntalaisten kohtaaminen. Näissä tilanteissa kirkonpalvelija voi luontevalla tavalla osoittautua seurakuntalaisten todelliseksi palvelijaksi. Ystävällisyys, auttamishalu ja kohteliaisuus sekä tasavertaisuus kaikkia kirkkoon tulijoita kohtaan ovat kirkonpalvelijan luovuttamattomia avuja. Käyttäytymisellään kirkonpalvelija voi madaltaa kirkon kynnystä, mutta myös pahimmassa tapauksessa sulkea oven tulijalta".

Uusimmassa, muutama vuosi sitten ilmestyneessä Suntion käsikirjassa sekä Juha Muilu että Tapio Saari nostavat esille seurakuntalaisten kohtaamisen merkityksen. Muilun kirjoittamassa luvussa on kokonainen alaluku otsikolla "Suntio elämän huippuhetkien ja surevien kohtaajana". Hän kirjoittaa: "Harvassa ammatissa on samanlaista mahdollisuutta kohdata ihminen elämän erilaisissa solmukohdissa kuin suntion ammatissa. On juhlaa, noita elämän ehdottomia huippuja ja toisaalta raskasta, rakkaan kuoleman tuottamaa surua. Ihmisten erilaiset tilanteet tulevat suntion työssä usein ajallisesti peräjälkeen. On kyettävä irtautumaan edellisestä tai olemaan ahdistumatta vähän myöhemmin tulevasta työtehtävästä".

Saari puolestaan kertoo omasta kokemuksestaan: .Jokainen ihminen on jostain syystä lähetetty elämääni juuri silloin, kun hänet kohtaan - niin uskon. Hän on tullut minua varten tai minut lähetetty häntä varten. Siinä saamme ihmetellä Luojan suuruutta. Lyhytkin tapaaminen voi nousta toisen elämässä arvoonsa. Monesti suntio on jonkun ihmisen ainut yhteys seurakuntaan pitkään aikaan. Ystävällinen kohtaaminen, jo hyvän päivän toivottaminen, voi madaltaa kynnystä kirkkotiellä. Etenkin sureville omaisille kiireetön aika - vaikka se olisi vain pari minuuttia - on suunnaton lahja.

Kirkonpalvelijalla tärkeä tehtävä

Menneisyydessä kirkonpalvelijalla oli korvaamaton merkitys kirkon työssä. Myös nykypäivän kirkon työn kokonaisuudessa kirkonpalvelijoilla on näkyvä asema ja tehtävä. Se tulee esille jo yksin työntekijöiden suuressa lukumäärässä. Kirkonpalvelustyö on työtä, jota ei usein huomata, kun kaikki sujuu, mutta jonka puutos huomataan heti, jos työ jää tekemättä. Varsinaisten virkaan tai toimeen kuuluvien arkisten tehtävien lisäksi se on myös seurakuntalaisten kohtaamista ja palvelemista. Siksi on aiheellista sanoa ääneen, että kirkonpalvelijoiden työ on tärkeää kokonaisuuden kannalta. Suntion poikana ja pitkään seurakuntapappina toimineena sanon sen mielelläni.

4. Tulevaisuus

Kirkonpalvelija tulevaisuuden kirkossa

Mutta entä tulevaisuudessa, mikä on kirkonpalvelijan merkitys tulevaisuuden kirkon työn kokonaisuudessa?

Kirkollamme on edessään monia haasteita, jotka liittyvät yhtäältä kirkon toimintaympäristön muutoksiin ja toisaalta kirkon sisäiseen kehitykseen. Luonnollisesti nämä kytkeytyvät läheisesti yhteen. Voin tässä yhteydessä vain hyvin lyhyesti viitata niihin. Kyse on siitä, säilyvätkö kirkkomme toimintaedellytykset. Keskeisin on kysymys jäsenyydestä ja kirkon sisäisestä identiteetistä. Haluavatko suomalaiset edelleen olla kirkkomme jäseniä? Säilyykö kirkkomme kansankirkkona? Entä miten käy kirkon talouden? Onko meillä taloudellisia edellytyksiä säilyttää toimintamme nykyisessä laajuudessaan, varsinkin kun ottaa huomioon viime vuosien ennätyksellisen muuttoliikkeen seurauksineen, jäsenkehityksen ja viimeaikojen veroratkaisut? Ketkä tekevät töitä kirkossa, kun lähivuosina on edessä suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen? Mistä saadaan ammattitaitoista, koulutettua ja kirkkoon sitoutunutta työvoimaa? Nämä kysymykset ovat olleet kirkkomme tulevaisuutta pohtivan asiakirjan Läsnäolon kirkko taustalla. Nämä kysymykset tulevat keskusteluun myös tulevana syksynä, kun kirkkohallitus jättää uusimman kirkon nelivuotiskertomuksen kirkolliskokoukselle. Kun pohdimme kirkonpalvelijaa kirkon työn kokonaisuudessa tulevaisuudessa, nämä suuret taustakysymykset on pidettävä mielessä.

Lähtökohtana kirkon perustehtävä

Lähtökohtana tulevaisuutta pohdittaessa on kirkon tehtävä. Seurakunnan perustehtävä on toimia evankeliumin palveluksessa lähellä ja kaukana. Lähetyskäskyssään Kristus on antanut kirkolleen sen mission: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt.28:18-20.)

Kirkko ei siis toimi omassa asiassaan, omin valtuuksin eikä itsensä varassa. Sen julistamassa evankeliumissa Kristus itse lähestyy niitä, jotka kaipaavat, etsivät ja tarvitsevat häntä. Hän on todellisesti läsnä sanassaan ja itse asettamissaan sakramenteissa: kasteessa ja ehtoollisessa. Kirkon tulee aina olla uskollinen lähettäjälleen, joka läsnäolollaan tekee kirkosta kirkon. Jos kirkko luopuu perustehtävästään, se kadottaa samalla perusolemuksensa.

Kirkon perustehtävä on siis luonteeltaan hengellinen. Sen tavoitteena on kolmiyhteisen Jumalan ja ihmisen pelastava kohtaaminen. Kaikki seurakunnassa tehtävä työ ja koko kirkon olemassaolo on perusteltavissa vain tästä, hengellisestä näkökulmasta. Kaikki seurakunnan virat ja toimet, ammatit ja tehtävät palvelevat seurakunnan hengellistä tehtävää. Tämä on tärkeää jokaisen kirkon työntekijän tehdä itselleen selväksi. Tästä lähtökohdasta käsin on arvioitava myös kutakin ammattikuntaa ja kaikkia tehtäviä kirkon työn kokonaisuudessa.

Ensinäkin tulevaisuudessa on syytä varautua muutoksiin kirkon työssä ja sen kokonaisuudessa, mukaan lukien henkilöstörakenne ja tehtävänkuvat. Muutokset koskevat myös kirkonpalvelijoita. Sen sijaan on varmaa, että kirkonpalvelijan perinteiset tehtävät on hoidettava niin kauan kuin kirkkokin hoitaa perustehtäväänsä. Kirkon ovet on aukaistava, alttarikynttilät sytytettävä, haudat kaivettava, toimitilat siivottava. Aika näyttää, mihin suuntaan kehitys nyt kulkee ja mitä vaikutuksia sillä on kirkonpalvelijoiden tehtäviin ja ammattikuntaan.

Toiseksi on muistettava, että kirkkomme tulevaisuus on Jumalan käsissä. Kuitenkin me itse myös luomme koko ajan tulevaisuuttamme. Meillä kirkon työntekijöillä on oma vastuumme siitä, mihin suuntaan kirkko kehittyy ja millainen se on. Siksi kutsumuksemme, virkamme ja työmme hyvin hoitamalla olemme samalla vaikuttamassa omaan tulevaisuuteemme. Tällaisella asenteella työtä tehden kirkonpalvelija on nimensä mukainen.

Tähän näkökulmaan tahdon päättää. Kirkonpalvelijan merkitys kirkon työn kokonaisuudessa nousee pohjimmiltaan siitä, että hän on nimensä mukaisesti kirkon palvelija. Osuvalla ja samalla kauniilla tavalla tämän kaiken ilmaisi Kirkonpalvelijat ry:n sihteeri Juho Remonen Kirkonpalvelija-lehdessä 50 vuotta sitten. Hän kirjoittaa lehden tarkoituksesta, mutta sama sopii erinomaisesti koko kirkonpalveluskunnan työhön: "Kirkonpalvelija-lehti on syntynyt palvelemaan meitä, eikä vain meitä, vaan kirkkomme yhteistä asiaa. Kunpa se saisi viedä meitä lähemmä Jumalaa. Lähemmä esimiehiämme ja lähemmä toinen toisiamme, sekä varsinkin lähemmä niitä tehtäviä, joissa kukin palvelemme kirkkoamme. ... Kaikki tapahtukoon rakkaudessa sekä toivoen kirkkomme parasta".