SUNTIOPALAVERI
Kirkonpalvelijat kokoontuivat kesäkauden lopettajaiskokoukseensa seurakuntatalon kahvitupaan. Asialista oli lyhyehkö. Todettiin pari onnittelua vuosijuhlien takia ja adresseihin suntioiden perinteinen logo, haavit ristissä.
Keskustelun avasi jälleen ammattinimike. Koska kaikkihan olivat kirkonpalvelijoita aina kirkkoherrasta (millähän tuon herran saisi pois kun Kirkossa on vain yksi HERRA, JUMALA. Niin ja sitten niin papit, lukkarit ja kaikki muutkin. Kirkonpalvelijoita kaikki. Oikeastaan seurakunnan palvelijoita! Otettakoon siis käyttöön vanhat ja asemaa ylevämmin kuvaavat: suntio, hauturi jne. Vanha käytäntö palvelisi myös ilmeekkäämmin yhä byrokraituvassa Siionissa. Tuo laitostuminen antaa lahkoille uusia voimia ja mahdollisuuksia. Ihmiset tuovat haudoille kukkia ja seppeleitä. Niiden korjaajille tarvittaisiin oikeastaan oma nimikkeensä. Korjuri ei olisi asiallinen mutta entä: hautahoituri. Se pitäisi siisteinä myös omaisten unohtamat kummut!
Joku totesi kirkon, työnantajan olevan jo taloudellisessa ahdingossa ja oletti pian otettavan käyttöön talkoot. Papit saisivat kyllä palkkansa. Opettajat soittelisivat ja laulelisivat kanttoreina kahvipalkalla. Haudat annettaisiin paikallisille Lions- ja Rotariklubeille jne. Keittiötehtävät Martoille ja kukkamyyjät huolehtisivat myös lakastuneiden poistoista. Kolehdin keräisi kirkkoisä itse, siis entinen kirkkoherra. Silloin voisi tulos olla vielä kohtalainen.
Kokouskahvia kaadettaessa oli tunnelma jo kohonnut ja naurukin helähti. Kirkon siivoojan ja sakastipukijan nimeksi sopisi parhaiten edelleen vanhastaan arvostettu SUNTIO. Perinteitähän koko kirkko uskollisesti valvoo edelleen. Latinalaisperäinen Kanttori pysyisi samoin ja erillinen urkunisti Urkurina. Kirkonemäntä johtaisi seurakuntatalon johtajana ja Piispan notaari valvoisi liturgian oikeaoppisuutta, värejä ja Kellonsoittajan täsmällisyyttä.
Pöytäkirja jäi kuitenkin melkein kahvitahran varaan, sillä suotuisilla aloitteilla ei olisi Pyhässä Byrokratiassa menestystä. Sielunhoidollisessa, hoidetussa ja positiivisessa mielentilassa poistuttiin, kuka mihinkin tehtäväänsä tai kotiinsa.
Snap
SUNTIO PARVIAISEN PAHA UNI
Parviaisella oli ollut koko uransa ajan tapana ottaa päiväunet. Niin myös sunnuntaisin kirkonmenoista ja sen jälkihoidosta selvittyään, kahvikupposen jälkeen. Niinpä hän tapansa mukaan nytkin (4. tai 5. jälkeen Kolminaisuuspäivän laskehti petilleen ja kohta vaipui unen maailmaan.
Tällä kertaa uni ei näyttänyt muistojen herättämiä kommentteja tai kommerventtejä. Se näytti tulevaisuudenkuvia. Seurakuntia oli yhdistelty, kansa ei enää halunnut maksaa kirkollisveroja eikä käynyt temppeleissä niinkään paljon kuin tämän päivän todellisuudessa. Kirkko oli syrjäytynyt asemastaan. Häitäkin pidettiin takahuoneissa ja ravintoloissa. Vain lahkot saivat uutta puhtia oikeista opeistaan. Suntioista ja kanttoreista mainittiin vain historian lehdillä. Rovasti-sanan voi lukea enää vain hautakivistä. Parviaisen pojanpoika oli jo ajat vaihtanut toimipaikkaansa suntiona ja perustanut hautaustoimiston. Hän kulki unessaan tutulla hautausmaalla ja näki kivensä kallistuneen ja sammaloituneen. Kirkko oli vielä paikallaan, mutta myytynä venäläisille ja toimi turistihotellina. Ristin paikalla oli jotain mitä Parviainen ei halunnut edes nähdä. Vanha pääovi oli museosyistä säilytetty ja sen tutuksi käynyt narina oli ennallaan. Siihenpä Parviainen heräsi tuskaiseen hikeensä.
Vielä kahville noustessaan hän oli piinaavassa unitodellisuuden horteessa. Vähitellen alkoi nykytodellisuus hahmottua ja mieli hitaasti tyyntyä. Uskaltaisiko enää päiväuntakaan ottaa? Olivathan hänen ajatuksensa tulevaisuudesta tosin valveillakin vähän samoilla seuduilla liikkuneet. Ei ollut temppelitodellisuus samaa kuin hänen lapsuudesaan. Silti uni jätti ajatuksiin haavan pitkäksi aikaa. Palatessaan virkaatehtäviinsä hän tunsi suurta tyytyväisyyttä siitä, että saattoi vielä, jos terveenä pysyisi, eläkkeelle asti pysyä nykytodellisuudessa. Olihan temppelissä moni penkki jo vajaaksi käynyt ja seurakunta kirkkoaan kohentanutkin mutta moni asia viittasi tulevaisuudessa unen annakoivaan todellisuuteen.
Parviainen ei ollut ”uskossa”, mutta usko oli hänessä niin todellisena, että hän sakastiin astuessaan polvistui, kuten aina ja huokasi rukoukseensa pyynnön siitä, että Jumala pitäisi varmasti huolen kirkostaan ja omistaan, eikä antaisi maallistumisen vyörylle valtaa. Siihen hänen sukupolviltaan perimä lapsenusko antoi lohdun ja rauhan.
Jatkaessaan työtään temppelin palvelijana hän tunsi voimaantumista ja tuoreutta työmotivaatiossaan. Huomasipa kolehtilippaaseen kertyneen tavallista enemmän setelirahaakin. Siitä hän tiesi rukouksensa tulleen kuulluksi.
Snap